Meidän koulu

Lyijykynät rapisevat,

konseptipaperit sikinsokin pulpeteilla,

kysymysten kakofonia täyttää luokan:

Miten se oli, kuka ja missä

ja ennen kaikkea miksi?

Osaanko, ymmärränkö ja uskallanko?

Poninhäntä heilahtaa ovensuussa,

tennari naputtaa lattiaan,

kännykkä piippaa.

Takarivissä pipo painuu syvemmälle päähän,

pysyvät ajatukset kasassa sen alla.

Samaan aikaan toisaalla

tässä samassa Moolokin kidassa

miettii opettaja omaa työtään.

Ei ole ihmelapsia,

ei ihmeaikuisia.

On vain luottamus siihen,

kuinka me osaamme, me ymmärrämme ja me uskallamme.

Jos emme yksin, niin yhdessä.

Onnistumisen ilo ottaa epävarmuuden melankoliaa kädestä.

Vakava aikuinen intoutuu kepeään ruutuhyppelyyn,

ja huoleton nuori ottaa vastaan uudet saappaat.

Meidän koulu,

josta lähdettyämme emme koskaan poistu kokonaan.

Meidän koulu,

matka täynnä siipiä, unelmia ja rohkeutta.

"Laura aloittaa uuden harrastuksen, koripallon. Treenien ja pelien myötä hän tulee huomaamaan, ettei kyse ole vain varusteista ja tekniikasta, vaan ennen kaikkea ihmissuhteista ja sinnikkyydestä, joka lopulta palkitaan.

Ihan sukkana on todentuntuinen tarina tytöstä ja koripallosta."

(kuvitus: FoKoPon kauden 2010 - 2011 Minitytöt kannattajineen)

Tiedän asioita, joita minun ei pitäisi tietää.

Olen tiedonhaluinen, utelias, nuuskija, kärpänen katossa, korvana siellä missä en kuitenkaan ole. Tiedän naapurin lempikylpysuolan värin, postinjakajan alusvaatemerkin, lähikaupan kassan farmarien lahkeenpituuden.

Tiedän myös olevani sepittäjä, totuuksien luoja; kuvittelen asiat oleviksi, sillä on hetkiä, jolloin vain minä tunnen totuuden oikeiden kasvojen molemmat puolet.

II

En tiedä, mikä minuun on mennyt.

En tiedä, mistä värit, muodot, tuoksut ja äänet tulevat. Enkä tiedä, miksi ne tulevat luokseni. Asiat vain ovat, ja ne tulevat silloinkin, kun en tiedä niitä erikseen kutsuvani.

Olen suodatin, olen moottori ja katalysaattori, olen äänitorvi, olen sampo, olen alku ja loppu.

Minä pysyin aloillani, vaikka vaikeaa se ajoittain olikin. Ehdin kuulla kahta puhujaa, joista toinen on runoilija, toinen kirjallisuudentutkija.

Runoilijan runoista olen pitänyt ja myös siitä, kun hän itse lukee runojaan. Luennoijana en saanut hänestä mitään. Vaikka paikalla oli vain parikymmentä kuulijaa, niin ei tuntuisi kohtuuttomalta, että puhuja olisi miettinyt etukäteen jonkinlaisen rakenteen ja logiikan esitykselleen (mielellään muitakin siirtymiä kuin ”öööö...”) tai ainakin sisällön. Muutaman ajattelijan siteeraaminen ei minua vakuuta, ainakin jos nuo siteeratut ajatukset jätetään sikseen, siis niitä avaamatta ja edelleen pohtimatta. Kun tähän lisätään aivan liian suuri määrä tarpeettomia taukoja, on kuulijan turhautuminen täysi. Ja kun esiintyjä sitten mainitsee ”rivien välit” (Haloo! Ei rivien väleissä ole mitään! Kaikki on riveillä.) ja sanoo PIENO ja ELÄMÄNKERTA, olen ainakin minä aivan kypsää kamaa. Vaikka jotain hyvää välissä tulisikin, on ympärillä liikaa häiritsevää – tai puuttuvaa – ainesta.

Kirjallisuudentutkijan esitys oli huomattavasti hallitumpi. Hän toki esitti kiintoisia väitteitä ja havainnollistavia, ajatuksia herättäviä esimerkkejä, mutta jotenkin tuuli viuhui tämänkin esityksen läpi. Tai kenties olen reilussa kymmenessä vuodessa kalkkiutunut enemmän kuin luulinkaan. Niin, silloin ”vanhoina hyvinä aikoina” väitteet piti perustella. Myös käsitteistö oli ilmeisesti paljon rajatumpaa. Ainakaan moderni- ja modernismi -käsitteitä ei viljelty kuinka sattuu. Lisäksi lukeneisuus oli hyvä asia. Yliopistossa olisin kyllä saattanut viihtyä tämän puhujan luennoilla; kenties kyseenalaistaa toisinaan väitteen, pari. Nyt en tohtinut.

Kovasti fiksu ihminen vaikutti tämä kirjallisuudentutkija kuitenkin olevan, ja runoilijan tiedän taitavaksi runoilijaksi. Tänään he eivät kuitenkaan minua vakuuttaneet, mikä oli harmi kahden seuraavan esiintyjän kannalta, sillä heidän yleisöstään puuttui ainakin yksi.

P.S. Pari kiintoisaa kysymystä jäi toki mieleen liikkumaan. Ensinnäkin: Voiko sellaisen asian, jota ei ole itse oikeasti kokenut, kokea taideteoksen kautta? Ja onko kulttuurissamme ainoa todella arvostettu runon puhuja lyyrisesti puhuva, asioita kaunisteleva, ylevä sankari?

Suomalaisen työn päivä

On suomalaisen työn päivä,

on juhla,

siniristit vilisevät silmissä.

Haravassa lukee Fiskars,

mutta kottikärryssä on Ruotsin lippu

ja renkaan kumi varmaan Indonesiasta.

Lapsi nukkuu vaunuissa,

minä pitelen käsissäni haravaa.

Alan laulaa ääneen Vilkkumaata,

kuinka raadan ja raadan mutta kukaan ei nää-ä-äää...

Onko muusikon työ edes työtä,

samanlaistako kuin kotiäidin:

neljättä sektoria, värittömämpää kuin harmaa.

Ellan Edelfelt ei olisi aikanaan tarttunut haravaan,

vaikka kenties olisikin halunnut.

Miksi avioliitto on ainoa ura,

hän sen sijaan kysyi

ja heilautti hameenhelmaansa.

Nykyään ei enää kysytä sellaista

eikä kotityötä lasketa.

Haravan piikeissä kolahtaa,

lapaan on tarttunut kultainen kerubin jalka.

Heijaan rattaita,

ja lapsi nukahtaa.

Mietin Vilkkumaata säveltämässä

tai studiolla, lapsi sylissä.

Puristan pientä kultaista kerubin jalkaa

ja asetan haravan lepäämään seinää vasten.

On suomalaisen työn päivä,

on juhla.

(Runo, jolla osallistuin Työ, leikki ja luominen -kirjoituskilpailuun)

- Raja erottaa sun puolen ja mun puolen.

- Rajan takana on usein jokin, minne ei saa mennä - vaara? Mutta silti, raja voi myös rajoittaa (!), estää sen takana olevan vapauden saavuttamisen.

- Kumman puolella se vaara on, sun vai mun?

- Kunnon kansalainen on aina hyvän puolella. Muut ovat vaarallisia.

- No kumpaa se raja suojelee? Onko parempi, ettei hyvä mene pahan alueelle vai onko parempi, että paha pakotetaan pysymään omalla puolellaan rajaa?

- Eikö raja voi olla silmälappu? Että kun mulla on tää hyvä niin mun ei tarvi edes katsoa muiden puolelle?

- Raja siis todella rajoittaa. Joskus niin paljon, että se muuttuu esteeksi ja lopulta estoksi.

- Silti en luovu kaikista rajoista. Jossain on oltava jokin raja - on myös oikeus rajoihin.

- Mutta jos ylittää rajan, saako sähköä vai palkinnon?

Berliinin muuri murtuu

Sinä päivänä tulevaisuus ja menneisyys kohtasivat. Ihmiset juhlivat ja kiljuivat ja juoksivat edestakaisin kohdasta, jossa aiemmin oli muuri, josta ei ennen edes nähnyt läpi.

Minä en voinut juosta, en hyppiä, en liikahtaakaan. Toisella puolella oli nykyisyyteni ja tulevaisuuteni, toisella muistot menneestä. Miten uskaltaisin.

Jostakin viereeni tuli hahmo. Hän lähestyi minua varovasti tarkkaillen. Katsoin takaisin ja aloin huomata hänessä jotakin tuttua; suun, silmät. Günther!

(tekstien laatimisessa auttoi muutama muu taidetoimikuntalainen ja yksi läänintaiteilija)

Vaikka sanaan 'rakkaus' tulee helposti yhdistäneeksi kaikkea vaaleanpunaista auvoisuutta, niin rakkausasioihin on kuitenkin liitettävissä ennen kaikkea vaikeuksia ja mahdottomuutta. Esimerkiksi tästä sopii paremmin kuin hyvin Shakeapearen rakkaustarinaklassikko Romeo ja Julia.

Näinhän se on myös tosielämässä, vaikka töyssyt ovatkin usein pienempiä kuin noilla veronalaisnuorilla.

Eilen tuli pitkästä aikaa katsottua rakkaustarina valkokankaalta. Ihan kotona kuitenkin, eikä elokuvakaan ollut uusi, mutta jostain syystä vielä näkemättä ollut Brokeback Mountain. Puoliso varoitteli etukäteen, että itkuksi menee. No ei mennyt, mutta olihan tarina liikuttava, sitä ei käy kieltäminen.

Minua ovat aina jostain syystä viehättäneet maantieteellisesti karuille seuduille, kuten Keskilänteen tai Teksasiin, sijoitetut tarinat. Samoin pidän joukkokohtauksista ja upeista maisemakuvauksista. Uskon kuitenkin, että vaikka Ennisin ja Jackin tarinasta olisivat puuttuneet mongerteleva puheenparsi, karjapaimenasusteet, vuoret ja lammaslaumat, pitäisin Brokeback Mountainia yhtenä kauneimmista rakkaustarinoista ikinä.

Merkittävää katseluelämyksessä oli se, että koska tiesi elokuvan aihepiirin, luuli alkukohtausten perusteella arvaavansa jo loppuratkaisun ja tulevat juonenkäänteen – vaan toisinpa kävi. Varmasti juuri se teki Brokeback Mountainista vielä merkityksellisemmän.

Uskon elokuvan sisällön pätevän monen ihmisen elämään. Ei tarvitse elää ”poikkeavana” seksuaalisiin vähemmistöihin kielteisesti suhtautuvassa yhteiskunnassa, vaan muutenkin voi käydä niin kuin tuon elokuvan päähenkilöille: joutuu elämään epätyydyttävässä parisuhteessa, pitämään yllä kulissia ja salaamaan tai kenties kokonaan nielemään todelliset tunteensa. Joillekin onnellisille käy niin, että he saavat elämänsä jokaiseksi päiväksi rinnalleen sen, jonka haluavat.

Harvoilla on siihen rohkeutta, vaikka mahdollisuus olisikin.

Elokuvan loppu ei mielestäni ollut surullinen; useimmille ei jää edes sitä, mitä Ennisille.

ja Jukka Rintalalla on heinänuha.

Helsingissä sataa.

Sade on meidän sääilmiömme,

sateen kasteleman asvaltin tuoksu minun tuoksuni,

jo monien vuosien takaa.

Mutta nyt sinä et ole täällä,

kukaan teistä ei ole täällä,

on vain L. Onerva ja muut kaupungin naiset,

joihin minäkin saan hetken kuulua,

vaikkei minusta taulua maalatakaan.