Eilinen oli kaikenkaikkiaan varsin audiovisuaalinen päivä. Niitä ihminen välillä tarvitsee, siis sellaisia, jolloin saa tietoisesti keskittyä siihen, mitä näkee, sen sijaan, että vain eksistentiaalisesti räpistellen elää keskellä äänten ja kuvien ristitulta tajuamatta kuitenkaan mistään mitään.

Kaikki alkoi valokuvista. Kirjan ystävien uudet web-sivut on avattu, mutta niiden sisältö on vielä kovin ohukainen. Omista digitaalisten kuvien kätköistäni erinäisiltä muistitikuilta, kovalevyiltä ja cd-levyiltä alkoi löytyä yhtä jos toistakin kuvamateriaalia vuosien varrelta. Keräilin niitä yhteen kansioon ja palauttelin mieleeni vuosia ja päivämääriä sekä mahdollisesti jopa kuvissa esiintyvien henkilöiden nimiä. Samalla palautui monenlaisia tunnelmia ja muistoja: ensimmäisen julkisen kirjailijahaastattelun jännitys, kun piti samaan aikaan tentata kahta runoilijaa, Tommi Parkkoa ja Arno Kotroa, tai vaikka hersyvät naurut Taija Tuomisen novellikurssilla Terperan lukiessa omaa aikaansaannostaan.

Näiden kuvien jälkeen oli vuorossa toisenlainen kuvashow: Nelli Aurora -tyttären ensimmäiset omat juhlat ovat reilun viikon päässä, ja sinne on suunnitteilla seinälle heijastettava kuvaesitys. Miten paljon kuvia tuosta tyttölapsesta onkaan jo vajaassa kahdessa kuukaudessa kertynyt! Digikuvaus on mullistanut kuvakulttuuria melkoisesti; itsestäni taitaa olla muutama kuva ensimmäisen vuoden ajalta: ristiäisistä ja yksivuotissyntymäpäiviltä sekä kenties muutama siltä väliltä.

Kuvien jälkeen tarkastelussa oli elävää kuvaa: ruotsalainen Fredrik Edfeldtin ja Karin Arrheniuksen Flickan. Tämä viime vuonna ensi-illassa ollut elokuva herätti monenlaisia tunteita. Se oli kerronnaltaan verkkainen, maisemien kautta tunnetiloja maalaileva, ja sen intensiteetti tiivistyi tiivistymistään kuva kuvalta. Hieno elokuva. Ei liian vaikea saati kryptinen, vaikka sen teeman käsittely monin paikoin tapahtuikin varovaisten, vertauskuvallisten viitteiden avulla.

Paitsi että Flickan tuotti melkoisen esteettisen elämyksen se myös hämmensi kolauttaessaan aikuisen omaatuntoa – tuollaisia törppöjäkö me olemme. Päähenkilö, yksinkertaisesti vain 'tyttö', joutuu kehittämään omat peppipitkätossumaiset selviytymiskeinonsa aikuisten mielivaltaisessa maailmassa.

Omaa aikaansa kritisoi myös eilisen viimeinen visuaalinen elämys, Forssan Teatterin Päällystakki. Gogolin klassikon modernisoitu versio vyörytti parissa tunnissa silmien kautta mieleen muutaman viime vuosikymmenen hurjan muutosvauhdin. Ihmiseltä vaaditaan kaiken aikaa enemmän ja enemmän, mutta kuinka paljoon ihminen taipuu? Akaki Akakijevitš taipui, kunnes lopulta katkesi.

Jos Flickan oli tempoltaan viipyilevä ennen sen lopun järkyttäviä tapahtumia ja viimeistä jättiläiskäännettä, kuumailmapallolla saapuvaa pelastajahahmoa, Päällystakki oli yhtä tykitystä loppumonologeihin saakka. Aivan kuten Chaplinin Diktaattorin parturi, myös Akaki päätyy mikrofonin taakse ja saa yleisön kuuntelemaan keskittyneesti. Vielä koskettavampi oli Akakin viimeinen, kuolemanjälkeinen yksinpuhelu, joka taas toi mieleen Berliinin taivaan alla -elokuvan enkelit poplareissaan.

Kummankin tarinan päähenkilöt ovat omalla tavallaan keitä tahansa, nimettömiä tai näkymättömiä, aina tiettyyn pisteeseen asti. Flickanin tyttö piiloutui hiustensa taakse, Akaki päällystakkinsa alle. Ja kun takki vietiin, vietiin loppukin toivo. Tyttö taas sitoi hiuksensa omasta halustaan ja sai näin uuden mahdollisuuden.

Uskon, että myös Nelli tulee tarvitsemaan oman päällystakkinsa ja kuumailmapallon. Pienen Nellin tarina on vasta alkamassa, ja kuvia ehtiikin tulla paljon lisää.