Millaisen jäljen ihminen, siis yksilö jättää itsestään? En tarkoita nyt mitään hiilijalanjälkeä enkä kengänpohjista muodostuvia kuvioita, vaan yksilöllistä merkkiä, joka kertoo jättäjänsä eläneen, olleen olemassa.

Yksi syy, miksi pidän kirjallisuudesta, on varmasti juuri se, että kirjat ovat kirjoittajiensa jälkiä. Ehkä samasta syystä en erityisemmin pidä hakukonerunoudesta, flarfista, muutamia poikkeuksia kuten Salmenniemen Teksas, sakset -kokoelmaa lukuunottamatta. Samasta syystä itsekin kirjoitan.

Edelleen samasta syystä pidän kirjallisuuden biografista lukutapaa oikeutettuna – en ainoana mahdollisena, mutta yhtenä äärimmäisen kiinnostavana. Sillä on merkitystä, KUKA kirjan on kirjoittanut. Siksi olen varmaankin ollut kiinnostunut myös taiteilijoiden elämänkuluista.

Viime viikolla pääsin Lahden kaupunginteatteriin katsomaan Säröjä-esitystä. Se kertoo kahdesta 1800-lukulaisesta naisesta, Aino Kallaksesta ja Ellan Edelfeltistä. Esitys oli jännittävällä tavalla rakennettu yhdistelmä feministisiä kannanottoja, ajankuvaa ja taiteilijuuden ominaislaadun paljastamista. Aino Kallas tunnetaan kaunokirjallisista töistään, Ellan Edelfelt lähinnä kuvataiteilijamiehensä kautta, vaikka naisessa olisi ollut älykkyyttä haluamalleen luonnontieteilijän uralle. ”Miksi avioliitto on ainoa ura”, kysyy Ellan näytelmässä ja päätyy kenties juuri patoumien vuoksi sairastamaan hysteriaa. Teatterin lavalla nuo naiset herätettiin henkiin, jolloin myös Säröjä-esitys on yksi heidän jättämänsä jälki.

Runoilija Aila Meriluoto sen sijaan on nainen, jonka avioliittoja, patoumia ja myös kirjallista uraa olen varsin kiinteästi seurannut kohta kahdenkymmenen vuoden ajan; aina siitä saakka, kun Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden apulaisprofessori Pirkko Alhoniemi ehdotti häntä minulle seminaarityön kirjailijaksi. Siitä alkoi kiinnostus, joka muuttui jopa ihailuksi ja voisi sanoa jopa jonkinlaiseksi merkilliseksi kiintymykseksi. Konkreettisemmin fanius tuli esiin ensin seminaarityönä, sitten artikkelina oppiaineen Sanelma-julkaisussa, viimein pro gradu -työnä. Se pilkahti myös ainejärjestö Muusan lehden sivuilla seuraavanlaisesti:

”Niinpä viime syksynä saadessani käsiini Panu Rajalan juuri julkaistun, Elina Ylivakerista kertovan, Enkeli tulessa -teoksen, aloin sivulle 119 päästyäni haukkoa henkeä. Mitä! Täällä kirjoitetaan Ailasta! Minun Ailastani!”

Voikin vain kuvitella, kuinka tulessa olen taas tällä hetkellä Panu Rajalan Meriluoto-elämäkertateoksen Lasinkirkas, hullunrohkea ilmestyttyä. Olen kirjan noin puolivälissä, ja luen kirjaa ahmien siitä huolimatta, ettei siitä juuri mitään uutta ole 'paljastunut'. Niin ja tietysti vilkaisin heti kirjan lopusta sitä jaksoa, johon myös oma graduntekoprosessini ajoittuu. Muistan silloin vitsailleeni, että jos Meriluoto itse kirjoittaa vielä noista ajoista, merkinnöissä kirotaan sitä graduntekijätyttöä, joka pommittaa ikääntyvää runoilijaa jatkuvilla kysymyksillään... Ilmeisesti en niin toiminut ainakaan haitaksi asti, koska siitä ei dokumentointia teoksessa ole.

Yhtä kaikki, Meriluotoliekki syttyi taas uudelleen, ja omasta kirjahyllystä piti tarkastaa, puuttuuko kokoelmista jotakin. Parin runoteoksen aukko täydentyy internetin Antikka-palvelun avulla, yksi lastenkirja löytyi Huuto.Netistä, ja pian kokoelmani on entistä ehompi – vain nuortenkirja Vihreä tukka taitaa jäädä uupumaan.

Aila Meriluodon elämä on ollut riipivän raastavaa, mutta myös täynnä elämää. Ja sellaisia ovat myös hänen kirjoittamansa kirjat, joihin mielelläni tartun yhä uudelleen. Yhtä suurella mielenkiinnolla luen myös runoilijan elämästä, jota ilman noita jälkiä ei olisi, tai ainakaan ne eivät olisi yhtä merkityksellisiä.