Kiipeäminen aamun pyykkivuoren, tuttipulloröykkiön

ja tarkastamattomien läksyjen yli

tuntuu tavallista kepeämmältä,

kun selän takana vaanii suurin kaikista,

joka huohottaa,

kuinka kaikki on mitätöntä, arvotonta, onttoa, romua.

 

Se venyy venymistään,

kunnes tulee päivä,

jolloin kaikki tallaantuu sen jalkoihin,

aina hevosenlannalle haisevia ruukkuruusuja myöten.

Tuo päivä ei kenties ole pahin kaikista,

mutta on mahdotonta ajatella,

milloin voisi olla vielä huonommin

ja millaista se sitten olisi.

Tuota päivää ei saa tulla,

mutta taisteleminen sitä vastaan

saattaa itse tahtomattaankin aiheuttaa

väistämättömän.

Liputetaanko silloin?

Mihin voi turvata,

kun yksinäisiä varpaita yksinäisen peiton alla

paleltaa niin vietävästi, ettei koskaan aiemmin:

levollisuuteen pienissä kasvoissa

vaiko intoon niissä toisissa,

jotka tuovat viikkokausien työn äidin silmien eteen

ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi?

Niihin verrattuna mitalit ja kunniamerkit

eivät ole mitään.

Ne kuiskaavat,

että asioilla on merkityksensä,

että vielä sittenkin,

että joskus,

että jotain,

ehkä.