Vaikka sanaan 'rakkaus' tulee helposti yhdistäneeksi kaikkea vaaleanpunaista auvoisuutta, niin rakkausasioihin on kuitenkin liitettävissä ennen kaikkea vaikeuksia ja mahdottomuutta. Esimerkiksi tästä sopii paremmin kuin hyvin Shakeapearen rakkaustarinaklassikko Romeo ja Julia.

Näinhän se on myös tosielämässä, vaikka töyssyt ovatkin usein pienempiä kuin noilla veronalaisnuorilla.

Eilen tuli pitkästä aikaa katsottua rakkaustarina valkokankaalta. Ihan kotona kuitenkin, eikä elokuvakaan ollut uusi, mutta jostain syystä vielä näkemättä ollut Brokeback Mountain. Puoliso varoitteli etukäteen, että itkuksi menee. No ei mennyt, mutta olihan tarina liikuttava, sitä ei käy kieltäminen.

Minua ovat aina jostain syystä viehättäneet maantieteellisesti karuille seuduille, kuten Keskilänteen tai Teksasiin, sijoitetut tarinat. Samoin pidän joukkokohtauksista ja upeista maisemakuvauksista. Uskon kuitenkin, että vaikka Ennisin ja Jackin tarinasta olisivat puuttuneet mongerteleva puheenparsi, karjapaimenasusteet, vuoret ja lammaslaumat, pitäisin Brokeback Mountainia yhtenä kauneimmista rakkaustarinoista ikinä.

Merkittävää katseluelämyksessä oli se, että koska tiesi elokuvan aihepiirin, luuli alkukohtausten perusteella arvaavansa jo loppuratkaisun ja tulevat juonenkäänteen – vaan toisinpa kävi. Varmasti juuri se teki Brokeback Mountainista vielä merkityksellisemmän.

Uskon elokuvan sisällön pätevän monen ihmisen elämään. Ei tarvitse elää ”poikkeavana” seksuaalisiin vähemmistöihin kielteisesti suhtautuvassa yhteiskunnassa, vaan muutenkin voi käydä niin kuin tuon elokuvan päähenkilöille: joutuu elämään epätyydyttävässä parisuhteessa, pitämään yllä kulissia ja salaamaan tai kenties kokonaan nielemään todelliset tunteensa. Joillekin onnellisille käy niin, että he saavat elämänsä jokaiseksi päiväksi rinnalleen sen, jonka haluavat.

Harvoilla on siihen rohkeutta, vaikka mahdollisuus olisikin.

Elokuvan loppu ei mielestäni ollut surullinen; useimmille ei jää edes sitä, mitä Ennisille.