Kreetta Onkelin uusi romaani Kutsumus on herättänyt jo monenlaista huomiota ja tuonut Onkelille pari televisioesiintymistäkin. Hyvä niin, vai voiko kirjoista muka joskus puhua liikaa? (Voi, silloin kun joku jää jankkaamaan jotain...) Kirjan on jo ehditty uskoa suututtavan kirjallisen kentän toimijoita – myrskyä vesilasissa ei kuitenkaan ole ainakaan vielä syntynyt.

Arvioissa on korostettu Kutsumuksen satiiriluonnetta, mitä en itse kuitenkaan täysin allekirjoita. Joko olen siis käsittänyt satiirin määritelmän väärin tai sitten en vain tajua. Toki monet kirjan kuvauksista (esimerkiksi kotimaisen kirjallisuuden opiskelija, kriitikko, kääntäjä ja kustannustoimittaja) ovat karrikoituja, mutta kuitenkin kirjassa niin ohimennen mainittuja, ettei mistään niistä anneta tarkkaa kuvausta, jotta satiiri ehtisi muotoutua. Satiirisena voi tietysti pitää sitä, että romaanin päähenkilö Sanelma Salminen ehtii olla kaikkia näitä! Toki Kutsumus arvioi, kritisoi ja pilkkaa. Kenties se sitten on luettavissa satiirina.

Minut romaani sai miettimään kirjailijantyön luonnetta. Voiko kyse olla kutsumusammatista? Niin monesti puhutaan, että pitää elää ”kirjailijan elämä” voidakseen kirjoittaa. Ja tällä tietenkin tarkoitetaan kaikkea kurjuutta, kafkamaisen täydellistä pyristelyä eksistentiaalisesta kriisistä toiseen ynnä ahdistusta, väkivaltaa, alkoholismia yms. Toinen koulukunta taas korostaa TYÖN osuutta sanoessaan kirjailijuuden vaativan ennen muuta vahvoja istumalihaksia. Itse mieluusti uskoisin sellaiseen kutsumukselta haiskahtavaan, lähes jumalalliseen kirjailijakuvaan. Tätä romantisoitua määritelmää ei juuri hetkauta, vaikkei kirja myisikään tai apurahaputki olisi katkolla.

Kutsumus tutkailee paitsi kirjallisuusinsituutiota myös ihmisen erilaisia rooleja, tässä tapauksessa kirjailijuuden kautta. Se, myykö kirja vai ei, heijastuu sen kirjoittajan käyttäytymiseen ja ihmisten suhtautumiseen kirjailijaa kohtaan hyvinkin voimakkaasti. On olemassa tietyt vakiintuneet mallit, joiden mukaan toimitaan ja oletetaan toimittavan, vaikka kirjailijoille – ylipäätään taiteilijoille siis – melko paljon sallitaankin.

Onkelin romaania ei tietenkään voi lukea täysin realistisena kuvauksena kirjailijuudesta, vaikka siinä eittämättä totuuden verhoa raotellaankin. Romaanin loppu kuitenkin vetää maton lukijan alta huimine loppukäänteineen. Lopun transvestiittipaljastukset ym. vaikuttavat lähes metafiktiiviseltä tavalta lopettaa kirja; aivan kuin Onkelilla olisi ollut kiire saada opus valmiiksi keinoja kaihtamatta. Lopussa kustantaja Jarmo Purkki (ällöimpiä viime aikoina kirjoista löytämiäni henkilöhahmoja muuten) lausuu päähenkilölle vapauttavan lauseen: ”Onhan sinulla kutsumus.” Se antaa paljon anteeksi.