Uudessa Lapsen maailma -lehdessä valokuvaaja Nelli Palomäki julistaa, kuinka hänen syntymäkaupungissaan Forssassa ”ei ensimmäiseksi kannustettu nuoria taiteen pariin”. Silti hänestä tuli valokuvaaja – siis taiteilija. Omassa lapsuudenkodissani ei ollut kirjoja hyllymetreittäin eikä kallista arvotaidetta seinillä saati että minulla olisi ollut mahdollisuus harrastaa ohjatusti jotain muuta kuin 4H-kerholaisuutta – silti minusta tuli tällainen kulttuurihörhö.

Oma esikoiseni sen sijaan on viety notkuvien kirjahyllyjen ääreltä myös muskariin, teatteriin ja kuvataidekouluun, mutta ei hänestä silti väistämättä tule taiteilijaa tai edes taiteen suurkuluttajaa, vaan päinvastoin lopputuloksena saattaa olla vastareaktio. Ainakin jo nyt hän on valinnut säännölliseksi harrastuksekseen koripallon.

Miten paljon loppujen lopuksi on merkitystä sillä, millaisia virikkeitä lapsen eteen tuputetaan? Itse ainakin omalla kohdallani pidän tärkeämpänä kodin ja koulun suhtautumista omiin harrasteisiini. Jos nyt ei kauheasti kannustettu, niin ei lannistettukaan. Mitä nyt joskus isä nurisi siitä, kun ulkoilmapuuhastelut hävisivät 6 – 0 sisällä nenä kiinni kirjassa kököttämiselle...

Harrastakoon tytär siis koripalloa (jonka itse asiassa voi nähdä vastaavana oman kehon hallintana ja luovana itseilmaisuna kuin vaikka tanssin, jota on tapana pitää taiteena ennemmin kuin urheiluna), muun taiteen aika voi tulla myöhemmin, jos niikseen on.