Loppuunkulunut vitsi kertoo siitä, kuinka maailman viimeinen ihminen hyppää pilvenpiirtäjän katolta alas – ja juuri hypättyään kuulee puhelimensa soivan.

John Hillcoatin elokuva Tie ei kerro siitä aivan viimeisestä ihmisestä, mutta viimeisistä kuitenkin. Ihmisillä olisi kyllä elämänhalua vaan ei mahdollisuutta, koska mitään uutta ei synny; mikään ei kasva ja maailma on päivä päivältä harmaampi ja koleampi. Ihmiset päättävät päivänsä, sillä mitään parempaa ei ole tulossa; tai niin sitä luulisi. En halua spoilata, mutta sen verran paljastan, että elokuvan lopussa vilautetaan parempaa huomista.

Tie-elokuvan isä on jo luopunut toivosta ja haluaa vain selvitä päivästä seuraavaan. Poika taas aistii mahdollisuuksia sielläkin, missä isä vastaavasti näkee vain epätoivon. Lopulta isä joutuu lähettämään pojan omin nokkinensa maailmaan. Poika joutuu toimimaan isän antamia ohjeita vastaan – omaksi parhaakseen tosin.

Elokuva toi mieleen liki parin vuosikymmenen takaisen nuortensarja Klaanin. Siinä maailmasta olivat kuolleet aikuiset mystisen viruksen takia, mutta nuorissa oli tulevaisuus. Sarjan viime metreillä muistaakseni maailmaan syntyi uuden, tulevaisuutta ja selviytymistä symboloivan sukupolven edustaja.

Toivoa siis on, vaikka aina siltä ei tuntuisikaan, ainakaan silloin, kun lohduttaa ystävää, jonka äiti on vakavasti sairas tai toista, jonka mies on monien ikävien sattumusten seurauksena vankilassa.

Toivossa on hyvä elää ja aurinko paistaa risukasaan. En tiedä, johtaako perusteeton optimismikaan vain ja ainoastaan hyvään, mutta sen, joka omasta valinnastaan heittää kaiken toivon, ei sovi mitään hyvää odottaakaan.

Jarkko Martikaisen mukaan toivosta on apua

”niille, joilla ei ole ketään, jonka kanssa jakaa murhettaan

niille, jotka merille mieli, mutta jäivät luo kahluualtaan

niille, joiden usko jo horjui pyhään hyvyyteen ja jumalaan”

eli meille kaikille.

Tie saattoi ahdistaa, mutta samalla se palautti mieleen, ettei kaikki toivo ole ikinä mennyttä. Aina yhtä tarvitaan.